Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain ihmisen eri kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla tavallaan suoritettava.
Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.
Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin mysterioiden vanha kuorolaulu:
»Syöksykää, myriaadit, alas!
Luonto, Luojasi tunnetko?»
Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.