Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.
Teen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa tai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän poskelta kyynel vierähtää.
Laulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon tuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.
Hän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä kaikkialla.
Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.
Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät ja hiukan laupiaammat toisilleen.
Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja ajattelemaan.
Hän on opittava eikä opetettava.
Hän on tunnettava, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan, eikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.
Mutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää nimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri hetkensä on lähestynyt.