Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona julki kuuluttanut:
—Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?
—Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.
Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja viheliäiselle itselleni.
Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä esiintyä. Voimakas,—vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,— voimakkaana esiintyä,—vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.
ITSETUTKISTELUA.
Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.
Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian jälleen harjaksi hyrskähtää!
Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät, että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.
Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä kaikessa rauhassa ja—odottaa.