Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
Karit päivä katselevi."
Kuuli kapsavan kavion, pahoin nuorikko parahti: "Oi Katerma, kaunoiseni! Veli välkkyen tulevi, vyöllänsä vihainen viini."
Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."
Souti vaimo, vieri venho, meloi kaunoinen Katerma, tunki tulva purtosehen, huuti mies hädässä hengen: "Veli kuule velloasi! Pelastanet naisen nuoren, mie itse merehen mennen."
Sortui venho veen varahan, joutui sormet soutimiksi, ehti ontuva Oterma rannalle someriselle; nuolen vinkuvan lähetti jälkehen urohon uivan, halki veljen hartioista, puhki naisensa povesta, huuti vielä, huikahutti: "Mik' on verta veljessäni, painu paatena merehen, mikä nuorta naisessani, nouse siipenä kajavan, ett'eivät toistansa tavanne, eivät syyllistä syliä, eivät täällä eikä tuolla eivät maassa, maan sisässä eikä Luojan taivahassa!"
KOUTA.
Lapin Kouta, kolkko miesi tuo oli suurin tietäjistä Turjan tunturin takana.
Kyyt viherti katsehesta, suusta lenti yölepakot, jalan alta ahmat nousi, käden päällä kärpät juoksi, korppi koikkui päälaella, haaskalinnut hartioilla.
Kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata.
Läksi tuota tuntemahan Mannun mahtia syvintä. Kulki teitä tiettömiä, matkoja mitattomia, jäänä järvet, hyynä hyrskyt, tunturit ukonjylynä; parahti Lapissa lapset, kovin koirat vingahteli, meni viima usta myöten, hiilos himmeni kodassa.