Kouta kolkosti hymyili: "Kaikki tiedän, min inehmot, kaikki taidan, min jumalat, en sitoa sinistä tulta, manata mennyttä takaisin."
Virkkoi maasta Mannun vanhin: "Rotkohon Rutimon mennös, missä ankara Ajatar liehtoo liekkiä sinistä pyhän päällä aarnihaudan. Saat sa mahdin maan ikuisen, tulet Kouta kaikkitieto."
Vavahti kovakin Kouta:
"Entä en palanne tieltä?"
Pilkkasi Peri-isäntä: "Tahdot tulla kaikkitieto, et antaa elämätäsi!"
Läksi Kouta kulkemahan, Lapin-linna liikkumahan, Rutjan-koski kuohumahan, Turjan-yö tohisemahan; tähdet tippui taivähilta, maan alla vainajat vapisi, oli tuska Tuonelassa, pelko pirteissä jumalten.
Sanoi ankara Ajatar:
"Terve Kouta tultuasi!
Viikon varroin jo sinua."
Lausui Kouta, kolkko miesi: "Monet on askaret inehmon, monianne miehen aatos. Lienet vartonut minua, en lie ennen ennättänyt."
Sanoi ankara Ajatar, kuului ääni kuolon yöstä, puun alta, petäjän alta, korven louhien lomasta: "Elon huoli huomisesta, Mana mennyttä manaapi."
Tuo oli Kouta, kolkko miesi tunsi kaikki tietävänsä, astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita niinkuin pitkän pilven lonka niinkuin jäisen kosken kopru ei hän taakse katsahtanut, katsoi kohden Kalman usta, ei hän kilvan kiirehtänyt, astui askel askeleelta, kun oli tuima Tuonen kulku elo kuoloa kovempi.