Aika muuttuu, minä myöskin muutun; silmät suuret, suruiset ja tummat samat on kuin ennen synnilliset, silmät, joista kilo karkeloipi, ovat ystävättärensä parhaan— luulen, taaskin voittaa synnin silmät.
VANTEENHEITTÄJÄT.
Pikakuva.
Lentävi vanteet ristin rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää, lausehen sorjimman suustansa suo, ripsillä pitkillä silmänsä peittää, oravan-silmänsä ruskeat nuo. Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmää kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkö nauru ja kikatus nous— talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää, kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekkisyön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.