Vaan kun ilma raskas on,
niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss' on tukehtunut
monen mielen kaipuu.
Nousemahan lähtenyt
oli Aatu-sepän henki
läpi taivaan yhdeksän
ja yli kymmenenki.
Peltojensa pientareita
Aatu asteleepi,
taittaa tähkän toisinaan
ja tarkkaan katseleepi.
Mutta mailla korkeuden
henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
ja linnunradat liitää.
»Kummahan on kuitenkin
tää luomakunta Luojan»,
miettii ukko mielessään,
»kun käsittäisi ruojan!
Ymmärrän ma yhtä toista:
että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
kaiken nousta pitää.
Sumu nousee järvestä
ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
koko luonto tälleen.
Entäpä jos tehdä voisi
itse kiertorukin?»
Tuo on Aatun ajatus,
tuo mielihaave ukin.
Ja hän ryhtyy takomahan
kohta toimessansa.
Poika polven korkeuinen
hällä apunansa.
Vuodet vierii. Rovasti
saa ukon työstä kuulla,
painuu kerran pajahan
ja katsoo hymysuulla.