Aatu-ukolla yksin ei
ole juhannust', ei juhlaa.
Harvoin pyhäpäiviäänkin
lepohon hän tuhlaa.
Aatu-ukko pajassansa
yksin takoo, takoo.
Savu milloin kohoaa
ja milloin maahan sakoo.
Vanha on jo Aatu-ukko.
Elon pyörä luistaa.
Tuskin enää poikaansa
ja maailmaa hän muistaa,
Ovi aukee, astuvi
nyt sisähän juhlasaatto.
Outo käden ojentaa
ja virkkaa vitkaan: »Taatto!»
Aatu katsoo kummastuin,
ei tunne tulijoista
muita hän kuin rovastin.
Tää epätiedon poistaa.
Lausuu: »Aatu, iloitse!
on poikas insinööri.
Tulla saattaa hänestä
nyt vaikka tirehtööri.
Poikasi on potra mies
ja rahaa tehdä jaksaa.
Kuusisataa kuussa saa jo,
jotka ruukki maksaa.
Siksi, Aatu, iloitse!
Jo hätäpäiväs päättyy.
Pappilassa ikisuoja
sulle onpi säätty.»
Aatu katsoo kummastuin.
Ei ymmärrä hän tätä.
Mitä haastaa rovasti?
Mi päättyy? Mikä hätä?
Eihän häll' ole hätää ollut
koskaan elämässä.
Vaiko liekin elonpäivät
hällä päättymässä?