Taas haaveet koskena kuohuu, runot kuplina kumpuaa, ja veen yli vellamo nostaa käsivarttansa valkeaa.
Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää…
Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!
MOITITTU RUNOTAR.
Ne sanoi liioin sun laulavan ja ett' olet alaston liian ja että sun ei sovi lempiä mua lemmellä sinipiian.
Näät tyttöni, aika on toinen nyt kuin ennen sun emosi mailla, kun kummuilla karjoja paimensit ja huiskit huolia vailla.
Ei riitä ne kumpujen riemut nyt, ne on riemuja karjapiian, nyt passeja vaativi Pantheon ja arvoja akatemiian.
Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.
Yks surma suurin on tielläsi sun: elä irralla esteetikoista! Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa, voi sattua yhtä ja toista.
Ja suurikin kriitikko asettaa voi sulle vaikean vaalin: kas, olla pappeja Astarten myös voivat ne papit Baalin.