Kysyn sykkivin sydämin:
»Ja mitäpä minulle huout?»
Julistaa Jumalan tammi: »Humisen huolia sinulle, surun annan aateluutta, vaivan kalvavan vakautta, ylevyyttä ylhän tuskan; kynnän otsasi vakoihin, sielusi enemmän kynnän, panen paadet hartioille, käsken nuorna kärsimähän.»
Kysyn kylmävin sydämin:
»Miks minua kärsimähän?»
Luojan suuren puu puhuvi: »Siks sinua kärsimähän, kun olet lapsi laadultasi, itkijä elämän itkun. Otan sun lapseksi omaksi, annan sulle laulun armon, juuret juutan maa-emohon, työnnän latvan taivahalle.»
Vaikes tammi taideniekan. Seisoi mies aholla yksin, yössä aukean elämän. Tunsi polttavan povensa, sydämensä seisahtavan vaivasta sanattomasta, ailuesta ankarasta.
Pyhä on hetki hengen tuskan.
Seisoi mies aholla yksin juurella Jumalan tammen; kaukokaupungin hälinä yhtyi yön vavistuksehen; lepäsivät maa ja taivas, tammen lehvätkin lepäsi.
Pisarat putoelevat unten urhon poskipäille.
Hiljaa, hiljaa, yksitellen helmet kirkkahat kihoovat, sulaten polttavaa povea, lauhdutellen, lohdutellen. Saa vaiva sanoiksi, virret vierivät huulilta urohon, mies itse haoksi muuttui, puuttui puuksi paikallensa.
Satu oli sanasta, taru tammesta taitehen Jumalan.