Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren, katinkultaa, laineiden läikkyä. Sankarin laulaa sopii niinkuin meri, suurena, pyhänä, peljättävänä,— lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.
Monta on laulua, monta myös laulujen miestä. Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Kansat katoo, ei katoa mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.
TALVI-YÖ.
(1905)
TALVI-YÖ.
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, hirvi syö; painui päivän kultavaaka, nousee raudan, roudan yö.
Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää. Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee, mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.
»Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen, armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten. Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö, vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö.»
Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. »Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo, syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, luoja luo, pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen; vaahto vaan jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden.»