Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan ja usein on myös kuin kantaisin taivaan; jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan, mut auvoni vasta, kun astumme laivaan, punapurjehet saamme. Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat? Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet. Soi päällämme salliman vaskiset pirrat; sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet, mun murheeni Eya, nyt hetkisen hurmani lentävän leija.
Atlantica! Laulavat allamme laineet. Atlantica! Pilvien paltehet toistaa. Atlantica! Kertovat matkamme maineet, kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa. Mun Eyani ylin, tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heleähän hiekkaan ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo, sa riemuat, huudat, ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.
Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi! Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla. Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi, me leikimme kultaisten lehtojen puolla; on valkeat yömme, jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantica! Laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI—
Mies mielipuoleks tulla voi ja nainen voipi pettää, mut sua, surun Eya, oi, en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin kuin veren kiertokulku, ja jos sa vaadit elämäin, niin särkekäämme sulku!