Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi, peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö.
Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön. Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama! Seisoit selvänä sivulla, vierelläni välkkyvänä, säihkyit, kun minäkin säihkyin, nousit, kun minäkin nousin, vuosit verta, kun minäkin, huohdit, rauta, hurmehisna, raaka kuin minäkin, rakas,— olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi, muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku; asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin, toivehitta tohdin seista, talven tannerta kävellä, käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka, sydän syntymäkotini, punahurme puolueeni, kansani polun kajastus, oma silmä oppahani, oma askel aatteheni, oma taival toiveheni, oma itse ihmiseni, kuolo yksin kumppanini, hanki hautani sininen.
HALLA
(1908)
KESKI-YÖN KUORO.
Milloin on ihmisen tuomio tullut?
Silloin kun totta ovat haaveet hullut.
Silloin kun elämä on kauniimpi unta, luonto itse ihanampi laulun vitilunta.