Kyll' itki immet Attikan, kun kumma kuultihin: on sota vienyt sorjimman, pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimonin viluiset, vierahat, mut kaitsi siellä kuitenkin sua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa: ei Dike tietäs tee, ja askeleiltas loitolla Apollo laulelee.
Sun eikö särje kordias barbaarien raaka ään' ja kuinka sietää seurassas voit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat, teit pahaa paljonkin, muut sulle surmaa huusivat, ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon, en yhtä: kuinka voit sa kaataa kuvan kauniin tuon, min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioon ja hieno halpahan, sen maine maasta vaipukoon, hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä, hän ihmisyyttä lyö, siks hänet hylkää elämä ja tempaa tuima yö.