Kohos korkeuteen Polyhymnia, ei viipynyt sankari Hornassa, hän orhinsa oivan viheltää, pois rientää kuin tuli, kuin tuulispää.
TAHTI-YÖ.
Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.
He siinä vaieten seisovat kuin vainajat, kuin patsahat, monet muistaen muistot suloisat, monet toivot, noussehet taivoon.
Ja sankarin tippuu kyyneleet: »On vaienneet kesän kaikki veet, myös Lähtehettäret mykistyneet ja karkelot kauneustaikain. Vain tahto tieni nyt ohjatkoon! Ma valmis oon käyn taisteloon, en enää kuin voittoon vaan tappioon vuoks armasten nuoruus-aikain.»
Mut kylmyys kyynelet jäätävi, surut häätävi, hänet säätävi vain haaveensa hyisimmän urhoksi, jolle outo on onni ja kaipuu. Hän vaipuvi vaivaansa miettimään, hepo vierellään luo tunkee pään, kuin hyytäis hänenkin elämätään, joka hyödyttä tyhjiin haipuu,
Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon: »Miten laita on runon Pegason? Hänet kerran tunsin, hän pelvoton oli kumppani vaaran tiellä. Mut lie jo rampa ja raihnas hän; hän hämärtyvän näki elämän, veti kuormia Hornan hirveän, lie voimansa voipunut siellä.»
Hepo hiljaisesti hirnahtaa: »En ratsastajaa ma toista saa, en rohkeampaa, en raisumpaa, kuin Bellerophon oli ennen. Mut häntä painoi jumalten ies, hän paljon sies, lie mennyt mies, lie kuollutkin jo kukaties hän vuosien pitkien mennen.»
Tult' iskevi silmä sankarin: »Liet sinäkin kuin minäkin, mut kerran sun tavata tahtoisin taas taivaalla, auringon alla. Ne, luulevat, ett' emme jaksane, pilapuhett' on se: me jaksamme! me pilkalla pilkan maksamme tai kuolemme kunnialla.»
Hepo hirnahtaa: »Uros uhmaava! Mitä käsket sa, sen täytän ma, jos tunnenkin, ett' on se kuolema— toki tautihin ei, ei vaivaan. Se olkohon kuolema vaivaisien! Sun päähän vien ma taivas-tien, niin totta kuin untesi orhi lien ja tahdot sa nähdä taivaan!»