Silloin,—ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes, kuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes,
näkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo. Huikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.
Taikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä,—
Lumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä
(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta). Toki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:
Silmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka, posket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.
Lapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.
Ken ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.
Ihastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.
Hymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.
Hymyellen istui hän koko illan, säesteli gluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.
Hymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi
Lumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:
»Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin parahimman, neitiseni, jos kirkkomaalari oisin.»