Kosken rannalla on talo, tulet tuikkaa virran vyöhön, vilkkuu kapakasta valo, kaikuu telme talvi-yöhön. Siellä Erkki Pehrsson peuhaa, sihteeri ja tullivouti, ja hän räyhää ja hän reuhaa; hyvin juoda Erkki jouti.
Virkana ei hällä muuta, sulkea vain tulliportit, kapakassa soittaa suuta, hoitaa pullot, pelikortit. »Hei, vai etkö velkaa anna, siispä päältä housut, paita! Eukko, tuoppi täysi kanna, juokaa, veikot, harjakkaita!»
Erkki Pehrsson iloissansa iskee pöytään tinakannun: »Kuka myöpi kunniansa, kuka panttaa maan ja mannun, kuka lahjat laulun, viisun, kuka tunnon hyvän tuhlaa; minä vainen vaatteet riisun— eikös juoda Erkin juhlaa?»
Täss' on poika, Erkki Pehrsson, kaupungin ma portit suljen, täss' on herra, Erkki Pehrsson, koska tahdon, itse kuljen. Pukuani moittii moni, mulla vastaus on ainut: kunniassaan Salomoni paremmin ei vaatehtainut.»
Hoilaa Pehrsson pöydän päällä.—
Koputetaan, viesti tuodaan:
»Hoi, on matkustaja täällä!»—
»Veikot, hälle malja juodaan!»—
»Hoi, hän portin eessä pauhaa!»—
»Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa hän rauhaa!»—
»Erkki, jätä pois jo pilkka!
Maaherran on airut tiellä.»— »Olkoon vaikka itse pirun, saa hän siksi olla siellä kuin ma viinan päästä virun. Hoi, on veikot virka vakaa: kun on torninkello kuusi, portti kiini! Miesi makaa, virka valvoo.—Korjaa luusi!»
Punaisena koitti huomen, kohta kaikui joka kotaan: »Rikottu on rauha Suomen, viedään jälleen miehet sotaan.» Tullut oli airut, tuoden sanan synkän, ilottoman. Mutta ennen päätä vuoden sai jo Pehrsson virkaloman.
SIPO NEVALAINEN.
Talonpoika kelpo asui Nurmeksessa, Nevalainen. Pelto antoi, karja kasui, hyvin hyötyi mantu mainen; säästi häntä hallan tuho, itse karhut kauas suisti, poika hällä ainut, Juho, vaimoltansa viime muisti.
Esivallan alammainen oli Sipo varsin nöyrä, kuninkaalle kuuliainen, vaan ei valtain eessä köyrä; päivällensä verot maksoi, sitten kirstut kiini sulki, viikon raatoi, minkä jaksoi, sunnuntaisin kirkkoon kulki.