Näinpä suusta sulavasta oli pappi tarinoinut, puhunut myös kapinasta: hyvää tuost' ei tulla voinut, ellei vaihtuis esivalta maassa kaikkiansa kerta; päästäis Hurtan ikeen alta vuotamasta liioin verta.
»Sunnuntaisin kirkkoon tule, siellä enemmän ma puhun, siihen asti suusi sule, kuulla Hurtta voisi huhun. Miehet varmat vaan on myötä; saa ei kotiin jäädä kukaan. Hiljaa tehdään suurta työtä. Hyvästi, ja Luoja mukaan.»
Saattoi portahille saakka.— Ukko ohjaksista nykki; raskas painoi mieltä taakka, sydän kuuluvasti sykki. Vitkallensa varsa astui, vitkaan miehen aatos vieri; kasteesta jo niitut kastui, kun hän kotitielle kieri.
Juoksi Juho vastaan ukon: »Kävi Hurtan huovit meillä, rikkoi aitan uuden lukon, oli pitkät piilut heillä, veivät lehmän ometasta, karsinasta hiehon hyvän; huusin, kielsin ottamasta, sain ma otsaan naarmun syvän.»
Kieri kärryt kotipihaan.— Vastauksen ukko säästi; suuttunut ei ilmi vihaan. Varsan valjahista päästi, äänetönnä hakaan johti; tullessansa aitan sulki, seisoi, siirtyi tupaa kohti, niska kumarassa kulki.
Seuras poika myrskymiellä.— Tuumi ukko, astui tupaan, liikkui niinkuin outo siellä, luottamatta omaan lupaan. Vihdoin vuotehelle vääntyi; näki tyhjän pyssyvaarnan, kysyvästi poikaan kääntyi, toki säästi nuhdesaarnan.
Huomenelta varhain nousi, poikaa punastuvaa tutki. »Petoja on varten jousi, vihollista tuliputki. Pyssy paikallensa nosta! Vaikk' on esivalta väärä, pahalla en pahaa kosta; Jumalassa juoksun määrä.
Käymme kynnökselle.»—Läksi, läksi myöskin poika myötä. Saatiin pelto pehmeäksi, tehtiin iltaan asti työtä. Astuu ukko aurallansa, kyntää vaot suorat, harvat; muu ei muutos muodossansa, rypyssä vain kulmakarvat.
HURTTA MATKUSTAA.
Aamu kirkas Karjalassa, tuores kesäheinän tuoksu, päivän kehrä nousemassa, vilisevä virran juoksu; purret virran vettä viiltää, hopeaiset hunnut huljuu, kastehiset lehdot kiiltää, suvannolla joutsen suljuu.