Päättää Hurtta jalon kiistan: »Kun ja kosk' ei riita lopu, siispä siten jaan ma riistan, että tulee täysi sopu: pää ken oli kansan uhman, hänpä päänsä pudottakoon, käsi kenpä tuuman tuhman, kätensä myös kadottakoon.»
Parahtavat vaimot, kansa kaikki polvillansa pyytää. Vait on Hurtta voimassansa, kekäleitä silmä syytää. Kääntyy, viipyy vielä tovin, jakaa käskyjänsä muita. Mutta kohta maalla Hovin pystytetään teilapuita.
TOINEN SARJA.
KOHTALON KELLOT.
Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman; istui impi unelmoissa, itki, tunsi hurjan hurman; ylleen puvun parhaan puki, jalkaan kautokengät pauloi, suortuvansa pitkät suki, sukiessa hiljaa lauloi:
»Hyvästi nyt onni lauha, peipot pienet lehtipuissa, jää nyt kesä-illan rauha, virit vienot salmensuissa; terve, myrsky, terve, sota, terve, elon ukkoshetki, terve, tuskan tuima ota sekä riemut, rikoksetki!»
Hiljaa Hovin tietä kulki; sai hän Hurtan kartanollen, vitkaan portin suuren sulki, hetken vartoi vaiti ollen. Vaelsi jo poikki pihan, sydän sykki kuuluvasti, rinta ratketa ol' ihan; saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; ei hän pyydä, ei hän palvo, patsahaksi häntä luulet, kostea on silmän kalvo, puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät silmäin pienentyy ja suurtuu, tuikkii eessä tulikerät, himmeäksi huone huurtuu. »Mitä tahdot?» Hurtta puhuu; vierii hiljaa hetki, kaksi, vihdoin ääni vieno huhuu: »Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu hetket niinkuin virran juoksu, jossa illan joutsen joluu, tuntuu tuores lehden tuoksu. »Mitä varrot?» Hurtta sanoo. Vierii hetki, kaksi, mutta kohta ääni armas anoo: »Varron sulhon vapautta.»