Tulta orhin turpa tuiskaa, säkeniä säärivarret, turpa tuiskaa, harja kuiskaa; ryskää, paukkaa puut ja parret; kohta Pisanvuoren päältä piirtyy talven taivaankanteen mies, mi mennä aikoo täältä, saada synneillensä anteen.
Alla syvyys synkkä aivan, ympärillä yö ja kauhu, virkkaa vanki suuren vaivan: »Sini älköön kasken sauhu nousko näiltä rintehiltä, kuni katoo Hurtan muisto, kauna Kainuun ihmisiltä— Pisan seiskoon pitkä puisto!»
Kannustaa jo orhiansa, aikoo syvyyteen jo syöstä, kuulee, haastaa Jumalansa niinkuin korven kolkon yöstä: »Ootko varma, ett' on mailla Manan unho mennehien, ettei ihmislasten lailla vihaa varjot vainajien?»
Hurtta säpsähtää ja säikkyy.— Tauonnut on myrskytuuli. Taivaan tähtitarhat väikkyy; hyinen hymyy Hurtan huuli: »Liian liekin jyrkkä rinne, ranta raisu Tuonen tiehen. Tiedän paikan toisen, minne viallisen mennä miehen.»
Ja hän orhin kääntää, suistaa, palaa alas aatteissansa. Vanhan velhovaimon muistaa, jota pelkää korven kansa, joka tuntee Tuonen pulmat, ehdot elon, kuolon vallan; hymyy Hurtan huulet julmat, ja hän kuiskaa: »Luokse Mallan!»—
MALLA.
Elää erämaassa yksin piilopirtissänsä Malla kanssa karhuin ystävyksin; harvoin nähtiin maailmalla. Työläs tulla, mennä tuonne, huppuroida yltäpäältä, täytyi olla Hurtan luonne, joka velhon etsi täältä.
Kaaloo hepo kaulaan asti aukaisevi viime ummen; eipä pienin pilkka rasti talvitietä Mallan nummen. Haukahda ei koira eikä uksi ulvo, liiku havu, ihmisistä kertoo reikä hangen vaan ja sinisavu.
Hurtta orhin puuhun köyttää, kiertää majaa matalata, seinää sieltä täältä täyttää, etsii oven kamanata. Hämärtää jo talvipäivä, vielä viime ruskon heittää; kohta kaikki kattaa häivä, kohta korpi kaikki peittää.
Karmii Hurtan selkäpiitä: Heittäisikö herjan pelin?— Vihdoin oven löytää, siitä sisään työntyy köyryselin, toivottaa jo hyvän illan; kaikki yhtä hiljaa pysyy, narahda ei palkki sillan; vihdoin viekas ääni kysyy: