Se on Sotkamossa talo, missä lapsuuspäivät vietin, jota saartaa sinisalo; siellä leikin, lemmin, mietin. Sinne kuulun, sinne halaan kuuraisien kuusten alle, sinne takaisin ma palaan taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan, siell' on onni oksapuilla, tulee kuuhut akkunahan niinkuin päivä mailla muilla, kimmeltävät jäiset kukat; siellä sirkan laulu soipi, elon elpyy ruusurukat, rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla syttyy revontulten soihtu, silloin siellä sotii Halla, Lapin taika, Turjan loihtu, silloin koko korpi pelkää; putoo pikkulinnut puista, yksin jäistä järvenselkää kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku, suuri luonnon kaikkivalta, laaja kuin sen lasten luku, yhtä kaunis kaikkialta; hyv' on pillojansa piillä silloin yksin yössä Turjan, miss' ei tuska, vaiva viillä, himot hiiltä mielen hurjan.»
Kaulaa käsin kaksin, vienoin häntä Irja hämärtyvä, virkkaa: »Täällä haihtuu hienoin, siell' on lämmin, siell' on hyvä! Sinne tahdon kylätieltä, luota kyläkansan pahan, miettimähän Hurtan mieltä, Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä mua katsoo karsahasti, juoksee juorut Pielisjäällä, kiitää kirkkohonkin asti, kaikki soimaa Sormun lasta, jok' ei muista huollut, huoli taaton, sulhon surmaajasta, jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä sininen ois mulle salo, laulaa voisin lapsenmiellä, leimuaisi pohjanpalo. Turunkorvaan vieös minut! Sinne mennään sydämitse; siellä vasta saisin sinut omaksein, kuin oot sa itse.»
Noin he unelmoivat illat ikuisesta onnelasta, miss' ois puhtaat lautsat, sillat, kuuset katsois akkunasta; jättää päättävät he Hovin, pitää pienet läksijäiset, ettei muistot jäisi kovin tänne heistä kolkot, jäiset.
HENKIHERRA ARNKIL.
Hyvän Hurtta lähdön laittaa: lieventää hän veronkannon, ruokkii, kelle rokka maittaa, myöntää muille anteeks-annon; hoivatahan Hovilassa mieron miestä, naista, lasta, Irja itse hoitamassa: tuop' on hälle riemu vasta!