Vastaa ääni henkiherran niinkuin pohja jäinen tuulee: »Tuomiolle tullaan kerran; kukin siihen kutsun kuulee. Vaan on yksi elonsääntö: ken on paha ollut alun, käy ei hälle kättenvääntö eikä itku hyveen halun.
Kuka tahtoo maailmassa seista, muita murtakohon! Kuka olla onnelassa, tuntehensa turtakohon. Vaan jos Hurtan harmaahapsen Hurtan töist' on sielunhätä, on hän itse lainen lapsen, ei hän kestä elämätä.
Siksi poistun. Sulle surman tahtoneet on Taivaan vallat, tuoda lemmen, lämmön turman, kun ei voineet hyyt ja hallat. Hyvyyteesi sorrut, sokko! Kaikki tuhlaat kansan tähden etkä ees sa tutki, tokko kukaan siitä kiittää. Lähden.»—
Menee paras palvelija; haaveihinsa Hurtta haipuu, näkee unta uneksija, kuinka kaikki katoo, vaipuu, yksinäistyy ympärillä; ymmärrä ei häntä kansa, huolt' on monta ihmisillä, Hurtall' yksin sielustansa.
HURTAN LÄKSIJÄISET.
Tulet tuikkaa Hovilasta, palaa kruunut kynttiläiset, siell' on kiire, touhu vasta: onhan Hurtan läksijäiset. Puikkaa ees ja taaksi piiat, kovin pieksää Pirkko kieltä, uksest' ulos ohjaa liiat, toiset työlle, toiset tieltä.
Hurtta suuriss' suojissansa astuu virkatakki yllä, tuumii: hiukan viipyy kansa, kohta kaikki saapuu kyllä. Kutsutut on Hurtan kestiin herrat ynnä talonpojat, siksi sillat, lautsat pestiin sekä tuolit, selkänojat.
Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy silloin muudan seinäverho, siihen Irjan hahmo piirtyy kaunis niinkuin kultaperho, jok' ei kehrää, tee ei työtä;— kysyy: »Oonko kyllin soma? Jos en, sanon hyvää yötä!»— Hymyy Hurtta: »Oothan oma.»
Vaan ei ketään kuulu.—Soivat silloin tiuvut heljät tieltä, on kuin korskuis orhit oivat: varmaan saapuu vallat sieltä! Rientää Hurtta porstuahan; työntyy sieltä sisään pappi, ilkilintu ilman pahan, Haerkepaeus, Hurtan appi.
Mutta vieraan vilkkahasti Hurtta, vaipumatta huoliin, saattaa salin perään asti, istuttavi keinutuoliin. Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu, katsoo upeutta Hovin; mitä mielessänsä liikkuu, vasta virkkaa päästä tovin: