Miettii, muistaa pirtin pienen erämaassa yksin aivan, tuumii: »Sinne sairaan vienen, sinne hankihaudan kaivan alle hongan pilvipäisen, alle kuusen kuurakaton, panen päälle ristin jäisen, ristit kahden henkipaton.»
Löytää töllin tyhjän. Raivaa tiensä halki hankivuoren, uksenkin jo ilmi kaivaa, kantaa sisään naisen nuoren, laskee perälautsan päähän; ikkuna on iljankona, lies on kylmä käynyt jäähän, lumipeite permantona.
Etsii tulta, tuluksia; silloin Irja sairas herää, kuulee armaan askelia, raottaa jo silmäterää, haastaa hiljaa: »Missä liemme? Liekö Turunkorva tämä?» Vastaa Hurtta: »Sinne tiemme johti, sen on seinät nämä.»
Hymyy Irja itseksensä: »Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!» Kuivaa Hurtta kyynelensä, puhkee huokaus vain syvä. Silloin kuuluu kopse tieltä, hoippuu sisään Hovin renki, huutaa: »Ryssät ryntää sieltä, vaarassa on Hurtan henki!»
Miettii Hurtta hetken, mitä tehdä tilanteessa tässä. Taistellako? Voishan sitä, ellei oisi sairas lässä, lautsall' lepäis nainen norja, joka voittajille jäisi, oisi vainolaisen orja, ryssän miestä miellyttäisi.
Hurtan hurjat silmät suurtuu, mutta sydän itkee, suree, urat poskipäihin uurtuu, kun hän hammastansa puree: kiljahti hän kerran, sitten kylkirauan kylmän pisti puhki rintain ripeitten; siihen jäi se niinkuin risti.
Tappoi Hurtta kalleimpansa, karjuin talvi-yöhön karkas; mutta kauan kertoi kansa, kuinka korpi kaikki parkas tuota surmaa naisen nuoren erämaassa autiossa, alla kolkon Kotavuoren, kuolon valjun kuutamossa.
KAINUUN HÄVITYS.
Punaisessa pakkasessa, jota uhmaa Ämmän pauhut, kohoo aamun auteressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elost' ihmisien, jotka tuntee tuskan, hallan, illan itkut, päivän hien, enin kuolon kaikkivallan.
Lämpiävät liedet, talot; Kajaanissa noustaan varhain, sytytetään pärevalot, yksin porvaristo parhain vielä vetää siki-unta; toiset porttejaan jo aukoo, tarinoidaan, luodaan lunta— silloin uni, toimi taukoo.