Virkkaa vanhus kuolon-vakaa: »Saavun armeijasta juuri, joka hangen alla makaa; sortui sotajoukko suuri myrskyyn joulu-yönä kerran, tuiski tuntur-tuuli lunta; sikskuin kuuluu kutsu Herran, siellä nukkuu siki-unta.»
Vait on Hurtta. Hartiansa vain kuin alas jumahtavat, veret kaikoo kasvoiltansa, partahuulet humahtavat: »Vai jo nukkuu sankar-suku!» Kiertyi kylmään hymyyn suunsa, päättyi Hurtan päiväin luku, ampui puhki kulmaluunsa.
**
BELLEROPHON
Runotarina
(1919.)
PEGASOS.
Uron uljahan nimi oli Bellerophon. Hän mies oli muuten moitteheton, mut joutunut vihoihin jumalien jo aikoina armahan lapsuuden: näki aina hän eessänsä tuulentuvat, vain kuolematonten ihannekuvat, hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan, ei sopinut siksi hän muiden mukaan, oli kuin jokin aina ois ollut poissa; ei viihtynyt siks isän, äidin koissa, ei tyytynyt maan hän tyttäriin, hänen tahtonsa paloi taivaisiin, näin harhaili yössä ja päivässä yksin hän vain kera orhinsa ystävyksin.
Pegasos oli orhinsa oivallinen: hepo siivekäs, saalas Medusan sen, min kaamein joukossa Kauhutarten oli katse ihmisen vaivaa varten; kun Perseus hakkasi häneltä pään, Pegasos sai syntynsä verestä tään, oli varsa vauhko se pelon ja kauhun, oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun, kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens, yli kuoleman kuin elon kuilujen ens, oli ratsuna rajaton, riihaton— hänet hillitä tais toki Bellerophon.
Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske: Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske, sen pilvissä hulmusi harja, tulta sen turpa tuiski, löi kavion kulta; toki peljästynyt ei Bellerophon, vaan huus: »Kuka kuuluisa herras on? Ja mistä on matka ja minne vie? Sun ostan, jos liika ei hintas lie.»