Saat kyllin leimuta lemmen tulta, saat kyllin riemuita rikostöin, mut kymmenkertaisen tuskan sulta me tuimin vaadimme tunnon öin; sun teemme suureksi vaivaa varten, voit olla vertainen valtojen, sun suomme saaliiksi Raivotarten, ja sitten—särjemme sydämen.
Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla, mut kerjäläisenä kerran käyt, on murhe, orpous omaa sulla, ja mieron liesillä lämmittäyt: maanpakolaisena harhaellen sa antaut outojen armoihin, käyt kynnykseltä sa kynnyksellen ja kysyt leipääsi kyynelin.
Mut laulun lahjan me sulle suomme kuin kuolevalle ei konsanaan, myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme, mi loitos loistavi maailmaan; jos vihdoin viemmekin järkes valon, sun vieläi virtesi suurna soi, et pääse hehkuista henkes palon, mi ikiluojia ihannoi.»
Tuon kuulee kummana nuorukainen, tuon kuulee myös koko Helikon, hänet tempaa hurmio taivahainen: kuin laulun, miehenkin mieli on! Hän tahtoo seista jo seppel päässä, hän oivaa orhia kannustaa, kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä, jo allaan häipyvi ahdas maa.
Mut tuskin pilviin hän päästä ehti, näön hältä päivä jo huikaisee, ja niinkuin lentävä syksyn lehti hän alas ratsulta raukenee; toki ehtii Pegasos häntä ennen, hänet ottaa sirkuille siivilleen ja saattaa sankarin maahan mennen luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.
HIPPOKRENE.
Hän herää illassa lauhkeassa.
»Miss' oon?» hän kysyy.
Hän on kuin oudossa maailmassa,
mi vaiti pysyy.
Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa:
»Oot siellä, missä mieli rauhan saa.»
Hän jälleen silmänsä kiinni painaa; hänen hyvä on olla, hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa; kodin kartanolla kera siskoin, veljien hän karkeloi, hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.
Ja jälleen silmänsä suuret aukee:
»Miten tänne tulin?
Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee?
Minä kaukaa kuun,
mut miks en mitään muista matkaltain?»
Hepo hirnahtaa: »Oot unhoss' unelmain.»
Punertaa aurinko puiden takaa; se silmäteriin käy unten urhon, mi maassa makaa, käy sydänveriin; ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin hän kuiskii, hourii töistä sankarin: