Siks' jos oma olla tahdot mun, kuin oon ma sun, pidä puhtaana laulus siipi: monen povehen taiturin tahratun hämähäkki jo häijy hiipi; käy tietäs yksin ennemmin kuin ystävyksin ylhäisin, he sua parjaa kuitenkin tai pettää, kadehtiipi.
Pegasos vain ystävän oikea on, vaka, pelvoton, joka ei sua koskaan heitä, vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon, käy tulen kuin tuulien teitä; mut koska turtuu tuntehes tai synkkä murtuu sydämes, mun luoksein saavu murheines ja helmahain ne peitä!
Sua tahdon ma tuutia tunnelmin ikituorehin unen aalloilla armahilla, sua juotan ma huulin punaisin ilon paisuvan parmahilla: jos lienet köyrä, suortunet, jos vanha, nöyrä, nuortunet, ja vannon, täältä lähde et hapsilla harmahilla!»
Käsivartensa viileät, valkeat ylös ojentuvat kuin kaaret, kuin joutsenkaulat, hänen kuiskii huulensa hurmoisat: »Sinut vapauttaa nämä vaulat! Sun nostan taasen satulaas, vien autuaasen maailmaas, oot unelmaisi urho taas ja laveammin laulat.»
Alas aaltohon sankari tenhoutuin nyt syöksee kuin rajupilvestä ukkosen vaaja, veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin, oli verkkonsa vetreä, taaja;— kun sieltä sousi ilmi hän, laill' lapsen nousi leikkivän näki tähdet taivaan hilpeän, ol' eessään elo laaja.
JUMALTEN KIROT.
Läks sankari elämänretkelleen, sous laulun kaikki laineet, läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen, tuta tahtoi hän alku-aineet, myös tunki hän sydänten syvyyksiin, elon ongelmat oppia tahtoi niin, tuli tuttaviin, suli suudelmiin, näki maailman kunniat, maineet.
Ei tyytynyt hän tomun maailmaan, haki kuvaa hän kuolottomuuden, oli kuullut sen piilevän kuoressaan, yhä murskasi muodon hän uuden, pian häll' oli rinnassa rikosten yö; hän vitsalla orhia virkkua lyö, hänen mieltänsä murhe synkkä syö ja etsintä ikuisuuden.
Hepo vihdoin hirnahti: »Houkkako liet? Ei paeten erkane vaiva! Se samoo sankarin kaikki tiet, on nopsempi kuin hepo, laiva; ja vaikka sun kanssasi pilvihin ma nousisin laulun lentimin, ois kaukana onni se kuitenkin, jota ontoks ei kaihosi kaiva.»
Uros vitkaan vastasi: »Tiedän sen, myös että en ikuisuutta ma löytäne juhlista jumalien, siks koitan nyt tapaa uutta: ma tunnustan haavehet haavehiks, ma aion nyt iloita ihmisiks, siell' yhtyä kesti-ystäviks, missä mielen ei rauhattomuutta.»