KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?
SINIKKA (naivisti): Eei.
KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan.
(Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä.
Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)
LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?
SINIKKA: Mitä?
LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä—pelkäät ja kammoat minua?
SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.
LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.
SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.