ANNA: Ei, ei. (Nousee.) Minä menen. Minä en saisi unta kuitenkaan. Minä teen vain pienen kierroksen linnan puistossa.
OLAVI: Tulenko minä teitä saattamaan, äiti?
ANNA: Ei, ei. Ei se ole tarpeellista. Menen mieluummin yksin.—Se on ohitse, se on jo ohitse.—Mutta jos sallitte, palajan vielä kuulemaan teidän oppinutta keskusteluanne, hyvät herrat.
MAUNU TAVAST: Olet tervetullut.—(Epäröiden.) Nimittäin, ellei Olavilla kenties ole jotakin kahdenkeskeistä…?
OLAVI: Eipä suinkaan, rakas setä, eipä suinkaan. Jatkan mielelläni keskustelua, äiti, juuri teidän hurskaassa seurassanne.
ANNA: Kiitoksia, kiitoksia nöyrimmästi. Minulla, nähkääs, ei ole siihen aina tilaisuutta, ei aina… Ellen häiritse siis, olen pian takaisin täällä. (Menee oikealle.)
OLAVI (katsoen hänen jälkeensä): Nunna parka! Hän on jo vanha ja sairas…
MAUNU TAVAST: Hänen sydämensä on sairas.
OLAVI: Myöskin minun sydämeni, setä!—(Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) Minä en puhunut totta, kun sanoin, ettei minulla olisi sinulle mitään kahdenkeskeistä. Minulla on salaisuus sinulle. Minä tahdon itseni ripittää.
MAUNU TAVAST: Kuinka? Sinä, Olavi? Joku salainen synti painaa sydäntäsi?