KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.—(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.
LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.
KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.
LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?—(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.—(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.—(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!—Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.—(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. Kerttu ja Sinikka estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.—. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.— (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.—(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä halajan katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni.
SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.
LALLI: Olet oikeassa.—Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.)
KERTTU: Et enää saavuta heitä.
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. Kerttu istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. Sinikan pää näkyy rankisista.—Myrsky ulkona.