LUKIJALLE.
Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa.
Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.
Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.
Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija—ynnä julkinen arvostelu—nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI—MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa.
Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen—ja eritoten juuri »tosisuomalainen»—sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!»
Helsingissä 6.9.1909.
EINO LEINO.
HENKILÖT:
TUOMAS, Suomen piispa.
LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär.
PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana.
BALDUIN, paavin legaatti.
RAIMUND, temppeliherra.
KAKSI HUOVIA.