Käy taru, silloin jos kultaiset langat toinen ne toisensa taivaalla kohtaa, kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen, kaikuvi virsi, ei virketty muinen, humisee ilma kuin huilu, visertää maa kuni viulu; ja käy taru, katkeevat kultaiset langat, ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi ja katsovat kumpikin toistensa silmiin, ja kasvot päivänä paistaa.
1904.
Atlantis.
Atlantis! Sa tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantis! Sa huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantis! Jo kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme Salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni kukka,
nyt hurmani haltiatar hajatukka.
Atlantis! Jo laulavat yllämme laineet.
Atlantisl Sen vertemme virrat jo toistaa.
Atlantis! Sen kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun auvoni ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan, maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo, me heitämme huolemme heljähän hiekkaan. ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo; sa riemuat, raiut, ja kiirivät metsien tummien kaiut.
Atlantis! Ah armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka ja taaksemme aurinko vaipunut vereen; Atlantis! me laulamme hautahan saakka, kuin unteni manner, me uppoomme mereen, taru mennehet peittää, koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.