— Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
teit teon vilpillisen?
— Attila, ah sotalaumojen surma,
syy oli rakkauden.
— Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
syöksi mun syömeeni näin?
— Miksi et hellemmin hehkunut mulle,
katsoit tähtihin päin?
— Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä,
polkuja mun sekä sun.
— Ollut et enää hunnini hurja,
uskoton unhotit mun!
— En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
— Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.
1912.
Turha kauna.
Turha sun mulle on kaunaa kantaa, retkeni rientää jo taivahan rantaa, kohta, kohta sen taaksi haihtuva on elon harhaisen haaksi.
Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.
Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.
Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voin Tuonelan teille.
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.