Emme me yhtyä voi,
emme myös erota saata,
lempiä emme, mut emme
myöskään lemmestä laata.
Tein minä vääryyttä sulle,
siitä mun sydämeni murtui,
teit sinä vääryyttä mulle,
siitä mun tunteeni turtui.
Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.
Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen, kun sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu.
Muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!
1912.
Runokirje.
Rakastettu, armastettu
iankaikkisesti!
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?