Rakkausrunojen klassillinen muoto on serenaadi. Toivoisin, että lukija tätä valikoimaa selaillessaan huomaisi sen muodostavan yhden ainoan, pitkän tunnustuksen-antamisen, hommage, niille epäjumalankuville, joilla elämä ja taide ovat hamasta nuoruudestani saakka mielikuvitustani kansoittaneet. Nykyään olen yksin, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnelliseksi siitä, että olen ollut ihminen muiden ihmisten seassa, vieläpä ihminen siihen määrään, että olen ollut vähällä koko ihmisyyteni menettää pelkästä intohimon rakkaudesta. Kivi, se ensimmäinen, on aikoja sitten heitetty jo, säästäen siis vaivan asianomaiselta käsittelijältään. Runo, se viimeinen, ei ole vielä kirjoitettu, jonka vuoksi myöskin tämä valikoima esiintyy erinäisissä suhteissa tuiki puutteellisena. Se ei muodosta mitään päätettyä kokonaisuutta, yhtä vähän kuin oma elämäni sitä muodostaa.
Olen rakkauden olemuksessa ymmärtänyt vain arvon antamisen. Elämä on tullut minua vastaan kauniiden muotojen muhkeuteen pukeutuneena, ja olisin tuntenut itseni kovin paljon köyhemmäksi, ellen olisi suvereenisti itseäni ja runouttani niiden runsaudella rikastuttanut. Mutta siitä huolimatta on iankaikkinen murhe jäänyt sydämeeni, se Rouva Suru, joka ei sieltä ensi hädässä lähtenekään, joka seurannee hautaan saakka minua ja jonka käärinliinoiksi eivät kelvanne parhaatkaan ajatukseni. Olen eheä vasta hänen kerallaan.
Lähtekää siis, lauluni, kaikkeen maailmaan ja viekää viesti miehestä, joka luultavasti ei ole rakastanut muuta kuin omaa rakkauttaan, mutta on siitä huolimatta ollut onnellinen kuin te, ollut onneton kuin te, kärsinyt ja nauttinut kuin te, ja tullut tulokseen, jota tahtoisin rakkauden ritaruudeksi nimittää. En tiedä, lienenkö oikein eritellyt itseäni. Mutta lemmen trubaduuriksi tunnen itseni, olen tuntenut itseni varhaisimmilta poikavuosiltani saakka, ja aion mennä hautaan siinä hurskaassa uskossa, että rakkaus on annettu meille merkiksi korkeammista voimista, jotka itsensä sen kautta meille ilmoittavat. Rakkauden orja olen. Mutta tunnen sen kautta vain vapautuvani.
Olkoon se ensimmäinen ja viimeinen kerta kuin koetan itseäni näihin asioihin nähden määritellä. Sisältyy itse käsitteeseen, että sen olemus on määrittelemätön. Viisaimmat sanat siinä suhteessa on mielestäni sanonut Edda, jossa luemme: "Ofta vinnes den vise, den vettlöse ej, af de däjeliga drag."
Ja nyt olen nähdäkseni kyllin itsestäni puhunut.
Mutta kuinka puhua teistä, te kauniit näkymättömät? Onko mitään mahdollisuutta julkilausua teille kiitollisuuttaan miehen, joka teitä ilman ei koskaan olisi tuntenut, Shakespearen sanoja käyttääkseni, "hiljaisen hulluuden" hiipivän aivoihinsa? Voisi lauluistani päättäen luulla, että olen nähnyt elämässäni vain pelkkää puutteellista kauneutta. Näin heittyy varjo vioistani niidenkin autuaallisten olentojen ylitse, jotka kuitenkin ovat tehneet minulle elämän mahdolliseksi elää, sen polulle säteilleet, sen tietä valaisseet. En sitä tahtoisi, vaan tahtoisin kiittää vedet silmissä kaikesta, kaikesta kauniista, mitä nuoruuteni toukokuisista kuutamoista saakka olen tämänpäiväni täyteen syksyyn elänyt.
Kaukana hyperborealaisten mailla on maailmankaikkeus aivan erikoisessa määrässä nähnyt hyväksi kansoittaa tämän leveys-asteen muutamilla psykofyysiliisen muodon moitteettomuuksilla, jotka ovat ilo ihmiselle. Pyydän siinä merkissä tämän pienen esipuheeni allekirjoittaa.
Helsinki 17.I.19.
Eino Leino.
Kesä