Syystunnelma.
Teit oikein, ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.
Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.
Tuhat aatosta sieluni tunsi,
tuon vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.
1892.
Haaveilevalle siskolle.
Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.
Sen koivun oksilta sinulle soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta —
minä myös olen kuullut kerran sen.
Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen,
mut ällös lauluhun liioin luota,
ei koskaan kuulu se toteuneen.
Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän itku silmässä illat istui ja rinnan rauhoa saanut ei.