Koitti huomen kirkas, kylmä; tahdoin nousta taipaleelle, järki päästäni putosi, rinnasta sydän punainen punaiselle tanterelle, juurelle jumalan pursun.
1904.
Kesä-aamu.
Seisoi seijas Sukkamieli aholla ylenevällä, suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä, yön nuoren nukuttuansa, veltot jännitti jäsenet; kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi, pohkehia poimulehdet, horsman latvat lantehia, uumia uninen valmu; itse ruusuna rusotti, ylpeä ylinnä muita.
Ihala ihantelihe, katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä, lensi kukkasen kupuhun, sanoi seijas Sukkamieli: "Paha poika, pois menekin umppujani aukomasta, juomasta juhannustani, ruusuja rakastamasta!"
Liverteli Lemmon lintu: "Armas, pois älä ajele, mies olen me'estä tehty, sokerista sorvaeltu, minkä juon juhannustasi, sen pidät pitoja kekrin."
Seisoi seijas Sukkamieli, haukotteli hiljaksensa aamun alkavan punassa; kastehesta kutri kiilsi.