Veri kuohui kulkevainen ja hän löysi ystäviä, neroja niin säihkyviä, ettei arvaa aikalainen. Ryypyn vaati aamiainen, ja hän kasti kaulaa, suuta, eikä tunnustanut muuta holhojaa kuin Herran vainen.
Eikä niitä perinnöitä ollut ole holhotilla tämän taivaan tanhuvilla! Käyty siin' ei käräjöitä, käytetty ei konnantöitä: tuuli antoi, pilvi satoi, taivas lapsellensa latoi kukkasia, kuuhut-öitä.
Laureatus lauloi, lempi, riipi onnen omenoita, puri hampain nuorin noita nähdäkseen, mi mieluisempi. Yhden hylkäs, toisen hempi, soi ja joi kuin turkkilainen, eli niinkuin elää vainen poika nuori, kaunis, kempi.
Suonet suihki, sydän eli, joka kukka kutsui, kiehtoi, epätoivo alla liehtoi, viha päällä punoitteli. Joka veitikka ol' veli, joka viisas vihamiesi, ja hän taisi ja hän tiesi, missä kulki miehen keli.
Kaunis oli hän kuin voima; ja jos oisi neitten kieli virkkanut, min kätki mieli, sana ollut ei ois soima. Valko-otsa, varsi roima; — näin hän kylän kassapäitä monta otti ennen häitä, ehtimättä kirkon hoiman.
Tuhlas niinkuin lapsi linnan säästöt isäin ankarien, säästöt voiman, säästöt hien, monen sukupolven hinnan: tahdon voimat, tarmot rinnan sai hän sotataatoiltansa, mutta äitimuoriltansa talonpojan potran pinnan.
Emo rukka paljon yksin itki pojan elämätä, toivoi kera vaimon tätä viihtymähän vieretyksin. Vaan hän vastas syleilyksin, pojan suukkoin polttavaisin eikä saatu miehin, naisin tätä pyytä pyydetyksi.
Opinjooni, joll' on valta, kiros hänet kokonansa, huhu piti huutoansa, maine kulki maankin alta. Kivet sinkui kaikkialta, pilkka yksi toisen siitti; näin nyt Laureatus niitti ensi laihot maailmalta.
II.
Siipeen ammuttu.