GRIPENBERG
Teodora.
Soi kahiseva silkki ja kultakirja-neule, käy jalokiven-heijastus huikaisevin, ja täysikuu hohtaa ja yön on tähtiseule yli keisarin ylpeän kaupungin. Ja siimes, mi suurena, synkkänä lankee, saa kadun kiiltomarmorin himmenemään. Hän saapuu, keisarinna, hän tulee, armas, ankee, täys-kuutamo ympäri yöllisen pään.
Hän lähestyy, Teodora, yrttitarhani yössä, kun kaikki idän ruusut veriruskeat on, ja Astarotin patsas on kuun helmivyössä ja suihkukaivo laulaa lakkaamaton; hän saapuu, hän hiipivi pedon pienen jaloin niin hiljaa, niin hiljaa hiekalla tien, hän tulee tummin jäsenin ja veren tulipaloin ja kera lemmen pyyteitten leimuavien.
Teodora, sun tahdon ma suudella huultas, mi käskeä, pyytää ja pilkata voi, Teodora, sun tahdon ma suudella suultas janon kuuman, ivan jäisen, mi ilkkuen soi; juoda katseesi tahdon, mi kiehtoo ja palaa, tulitukkaasi sormia tuoksuavaa, Teodora, sun uskon ma huultes valhevalaa, ma tahdon tulla turmioon ja unhoittaa!
Kaunehin maa.
Maa kaunehin maa on pohjoinen, missä metsiä pellot pelkää, karu, paatinen, kylmä on pinta sen, ei lannista aura sen selkää, mut uhmaten hongat harmaat ain sen taivahan ääriä saartaa ja yllä korpien vaikenevain sen pilvissä kotkat kaartaa.
Maa kaunehin maa on metsien, maa ijäti uinuvan haaveen, se sitoo mielemme hiljaisen laill' arvoituksen ja aaveen, se kutsuu, se kiehtoo, se vaatii luo, sen puissa on loihtua, taikaa, ja eksyttävän salon kankahat nuo ne laulua kummaa kaikaa.
Sa mieron-miettijän autuas maa, sa unten orpojen valta, sa pohjan ääretön korpimaa, en pääse sun tenhosi alta. mut kaunehin, rakkahin, tiedän ma vaan, on metsien laaja manner, juro, jyrkkä, jylhässä voimassaan, runon syntymättömän tanner.
Kauniille naisille.