Intialainen legenda.
Mahadöh, maan herra, alas astui kerran kuudennen, tuta Tuomar' itse halas ilot, huolet ihmisten. Alentuu tääll' asumahan, inehmo, kanss' inehmoin, palkitakseen hyvän, pahan, itse kaikki kokee noin. Kun kulkunsa kaupungin kautta on tehnyt, sen katsonut korkeat, alhaiset nähnyt, hän illalla lähtee, eespäin käy.
Näkee portin luona neidon, luona taloin viimeisten, kadotetun, kauniin, keidon, immen maali-ihoisen: Terve, neitsyt! — Tyttö ehti portahille: Tänne jää! — Ken sa olet? — Lemmen lehti, rakkauden on maja tää. Hän liikkuu, jo symbalit soittohon suori, hän läikkyy, hän väikkyy, on norja ja nuori, kukan taittaa ja tarjoo vieraalleen.
Viekoitellen kynnykselle, vilkkahasti sisään vie: Lampun-kirkas maja kelle, jos ei sulle, kohta lie. Väsynytkö? Liennän sulta vaivat, jalkas virkistän. Mitä tahdot, saat sa multa, levon, riemun, leikinnän. Hän tuskat ne teeskellyt hoitavi. Hymyy jumalainen, mi riemuiten huomaa: lymyy sydän sykkivä turmeluksessakin.
Ja hän vaatii töitä orjan, ilahtuvi tyttö vaan, taide-eljet immen sorjan muuttuu luonnoks uudestaan. Katoo kullan päältä kuona, kukka hellii hedelmään: miss' on kuuliaisuus luona, loitolla ei lempikään. Mut hänt' yhä tutkien taivainen Hyvyys, hän, jolle on tuttuja korkeus, syvyys, nyt riemun ja tuskan ja kauheuden tuo.
Suukoin maaliposken peittää; tyttö vaivat rakkauden tuntee, säikkyy, empii, eittää, ensi kerran itkien; vaipuu jalon jalkain juureen, vuoks ei palkan, hekkuman, sulaa riutumukseen suureen, raukee syliin rakkahan. Ja niin yli vuotehen, huolitun lempeen, nyt huntunsa heittävi tumman ja hempeen yön hetkien karkelo kaunoinen.
Myöhään uupuin kisailulta, varhain nousten leikkimään, näkee tyttö, ett' on kulta kuollut hänen sylissään. Huutaa, mainii armastansa, eipä armas nousekaan; kohta liekkihautahansa ruumis kylmä kannetaan. Hän kuulevi kuoleman laulut, jo valkee lyö lieskaan, hän raivoo, hän rientävi, halkee väkijoukko: Ken oot? Mihin tunkeudut?
Parkuen hän sydänhuolla paarin luokse vaipuvi: Mieheni ma tahdon. Kuolla tahdon kanssa mieheni. Katoaisko kaunis multa? Hälle soin, min muuten myön. Mun hän oli, oma, kulta, ah, vain yhden, kauniin yön! Papit laulaa: Me kannamme hautahan harmaat, unen myöhäisen nukkujat, kannamme armaat elon nuoret jo ennen kuin aavistavat.
Kuule pappeis opetusta: Ollut eihän miehes tää. Mitään sull' ei velvoitusta, bajaderi hourupää! Yksin varjo ruumiin tiestä eroa ei kuollenkaan, vainen vaimo seuraa miestä hiljaisehen tuonelaan. Torvi raikahda, soi pyhä vaitelo! Tulkaa, jumalaiset, ja suitsuttaen tulisulkaa pois päivien kaune hän kannelkaa!
Kuuluu kuorolaulu; syttö sydämessä armoton, käsin ojennetuin tyttö syöksyy kuumaan kuolohon. Jumal-sulho liekin kesken nousee, kantaa päältä maan tulisiivin tumman lesken ilman kotiin korkeaan. Ilo on katuvaisista tarhoissa taivaan. Kuolemattomat astuvat kurjien vaivaan, käsin leimuvin luoksensa nostavat nuo.