»Oi, sa lähde armahani, kuinka sua lemminkään! Siksi näin sun oksillani varjoon peitän vehreään.
Mistä tuulissäässä mulla turvaa muuten olla vois, ellei suojakseni sulla varjo-oksat vankat ois?
Illoin tarut kummat vasta lehviltäsi mulle soi tuolta kaukomaailmasta, jot' en itse nähdä voi.
Mutta vaikka ainiaaksi jäänkin maahan pieneksi, sinä vartut voimakkaaksi— siinä onkin onneni.»
Hiljaa tuuli illan henki, hiljaa lauloi loiske veen, ja he kuiskas kumpainenki hyvää yötä toisilleen.
KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN—
Kuljin kerran läpi honkaholvin, risut, puiden oksat peitti tien, avojalkani mun vuosi verta, tuota huomannutko silloin lien!
Tie se vei mun kahden kuusen alle, kahden tumman silmän poltteesen, siellä taivas kaksi valaa kuuli sykkiessä kahden sydämen.
Palatessain—aamun koittaessa— tunsin tiellä risut, oksat jo, mut en tuntenunna, kuinka sydän verta vuosi, kärsi angervo.
Joutui sekin päivä, jolloin tunsin tuskalla ma pistot sydämen, tunsin rinnan riehut, poltot tunsin neitoani tuntenut ma en.