Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatununna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi.
Kenpä maata kylvämähän, toukoja tihittämähän?
I
Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto.
Suomal. sananl.
Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle lepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan; silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti rinnassa »isien puut».
Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista otava, aurinko oppainaan— maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella Jumalan puun, lepikön aitasi Hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.
Näinp' on riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, tuntenut kaupin kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin, tai kun erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin,— silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi,