Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkana on tunteheni taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään!—
Ei taide taivon päivää luoda saata, vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain vaan päivän heijastuksia ja maata.
Ma ennen kyllä lauloin neitojain, mut sinun eessäs täytyi laulun laata ja itseäni ilmi tuoda vain.
SOUTELEMASSA.
Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:
»En tahdo ma katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan; on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan.
Ja päälläpä päivyen heijastuu siell' untuvahattara hieno ja rantaman lempeä lehmuspuu ja ulpukan umppu vieno.
Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi.
Mut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?»—
Näin hiljaa haasteli impi.
Ja se soutaja vastasi huoahtain: »Niin, neitonen armahainen, vale kauniimpi paljasta totta on ain ja tuo on valhetta vainen.
Ja siksipä nuoruus kaunis on ja armas on kevään aika, mut syksy ja vanhuus synkät on, kun poissa on valheen taika.