—»Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain toki pelkää kevättä juuri?»— »Niin, totuus valhetta pelkää vain ja valheen valta on suuri.»—
Niin leikki se lens kuni lempeä tuul' yli öisen lampuen pinnan. Suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul', mut yö oli pohjassa rinnan.
Ja sydänten yöstäpä pulpahtain jo nyt kastehelmyet nousi; ja ääneti impi se istui vain ja vaieten soutaja sousi.
KUIN MUSTA JA VALKEA—
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.
Kuin yhdessä yö sekä päivä suvi-iltaman pilvillä karkeloi, niin onnen aamu ja ilta mun päiväni päärmiä purppuroi.
Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.
TAI EN ITKIS OLLENKAAN—
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan. Siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis;— hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join.