Se antoi rintahan rauhaa, se uskoa unehen loi— Jos muistat vielä sen virren, nyt laula, laula se oi!
13.
Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin ihan keskellä kerrontaas, kun untes jo kentillä karkeloin— hyi, miksi sä hymysit taas?
Vai arvaatko impeni armainen, sa mille nyt nauroit, mille? Sa nauroit umpuille nuoruuden, elos haaveille hienoimmille.
Se hymy se herjasi hennointas, se pyhintäs anteheks pyys. Vai etkö sä tuntenut, rinnassas miten silloin riemusi syys?
14.
Sa kuuletko laulua kummaa, joka lemmikin lehdiltä soi?— Oli kerran neitonen nuori, joka kulki ja karkeloi.
Oli kerran neiti, mi nuorna kevätpolkuja karkeloi, niin tulikin vastahan syksy ja sylinsä auki loi.
Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut:
»Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!» Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin.