Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä, harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista, kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa, kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat tunnetaan.
Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle, pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin hullunkurisen sivuleiman.
Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä, valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä, riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.
Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä laskettiin.
Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi—ja Mustilla oli tarkka korva siinä suhteessa—suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.
Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.
Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä, kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.
Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja häväistyksi.
Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan poikaviikarin päähän.
Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.