Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana hänelle.
Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea, kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.
Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan, eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.
Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.
Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä, liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen ympärillään.
Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään, voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.
Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.
Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä, että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään. Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.
Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia. Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.
Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli tutun rinta-äänen sanovan takanaan: