Musti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren pöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä tasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön oven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat sieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu hänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.
Se on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja joku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu muun puheen lomassa tuolta korkeuksista:
—Musti! Kiemaise!
Silloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli, heitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä takaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se tehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan kädessä.
Kolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle opettaneet.
Se kuuluu:
—Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!
Siinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea ymmärtää. Sanat »haetaan, haetaan» hän käsitti hyvinkin, samoin kädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo kaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.
Musti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi käskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi ympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että täytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin hän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.
Vasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea, hän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.