—Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle, ainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.
—Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo kuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan pärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen ihminen isäni valtakunnassa.
Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:
—En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä kuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna sinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.
Mutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:
—Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan huudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun sieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään tiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.
—Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle, huoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista toivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.
Tullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut syvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:
—Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai omien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot minulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja ihailla minua iankaikkisesti.
Mutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut sydänsuruisesti hänelle: