Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja välittävästi siihen.
—En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia, annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia—omaa tai muiden, se seikka on vielä selittämättä—: hän tahtoo nähdä oikeita ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset. Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä me epäröimme, sillä jos me joskus elämässämme olemme toisillemme jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin tasoille kohoamasta.
Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun, tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan onnettomuudeksi ihmiselle.
Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää tuskaa ja onnettomuutta.
Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.
—Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus. Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi: se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia näyttää äärettömän yksinkertaiselta—kuten kaikki suuret totuudet— mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim. räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta, sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat tapahtuneet sattumalta.
Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.
Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.
—Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja, ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta sitä on kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.
Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan puolelleen.