Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista vastalauseista vähääkään välittämättä.
Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas itse omalla arvovallallaan.
—Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!
Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.
—Ja tuokaa sitten kultakala!
Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.
Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli antanut niille.
Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä peräkkäin:
—Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt. Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.
Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen päätöksensä pysyi järkkymättömänä.